Mies katsoo, kun naapuri panee hänen vaimoaan

Heidän lähiössään kesä oli tukahduttavan kuuma. Sannan ja Mikan kerrostaloasunnon ilmastointilaite rämisi kuin vanha traktori eikä jaksanut juuri viilentää ilmaa. Sanna istui sohvalla ohuessa kesämekossa ja leyhytteli itseään aikakauslehdellä, pitkät vaaleat hiukset liimautuivat niskaan. Mika, hänen aviomiehensä, oli kumartuneena läppärinsä ylle ruokapöydän ääressä ja vilkaisi häntä silloin tällöin. He olivat olleet naimisissa viisi vuotta, ja heidän suhteensa oli asettunut mukavaan mutta hieman latistuneeseen rutiiniin. Rakkaus ei ollut kadonnut mihinkään, mutta kipinä — se, joka saa sydämen hakkaamaan — oli ollut poissa jo pitkään.

— Mika, otetaanko yhdet oluet? — Sanna venytteli laiskasti, ja mekko nousi paljastaen hänen ruskettuneet reitensä. Hän huomasi nopean katseen, jonka mies heitti hänen jalkoihinsa, ja hymyili itsekseen. Hän piti tämän kiusoittelusta, vaikka mies ei aina reagoinut niin kuin hän olisi halunnut.

— Joo, haen kohta — Mika mutisi irrottamatta katsettaan näytöstä. Hän oli hyvä aviomies — huolehtiva, tasainen — mutta joskus liiankin uppoutunut omaan maailmaansa. Sanna huokaisi, nojautui taaksepäin ja antoi ajatustensa harhailla. Hän oli kolmekymmentä ja tunsi kuin elämä lipuisi ohi. Työ, koti, satunnaiset reissut kaupungin ulkopuolelle — kaikki oli ihan mukavaa, mutta hän halusi jotain enemmän. Jotain kiellettyä.

Silloin oveen koputettiin.

— Kuka hemmetti se nyt on? — Mika kurtisti kulmiaan, laski läppärin sivuun ja meni avaamaan. Sanna käänsi päätään laiskasti, mutta sisällä jokin nytkähti. Hän tiesi, kuka se saattoi olla. Heidän naapurinsa Jere — isokokoinen, leveäharteinen, itsevarmasti virnistävä mies kolmenkympin puolivälistä — oli viime aikoina piipahtanut “sokeria lainaamassa” aivan liian usein. Useammin kuin kerran Sanna oli huomannut hänen katseensa: raskaat, melkein käsinkosketeltavat, kun tämä katseli hänen vartaloaan, rintojaan, jalkojaan.

— Hei, mies — kuului matala ääni eteisestä. — Onko sulla vähän sokeria? Unohdin taas ostaa.

Mika murahti ärtymättä. Jere oli niitä tyyppejä, joiden kanssa oli helppo tulla toimeen — äänekäs, avoin, aina valmis vitsailemaan. Automekaanikko, täynnä tatuointeja, paksu sänki ja kädet, jotka näyttivät siltä kuin ne voisivat rikkoa mitä tahansa. Sanna huomasi kuvittelevansa nuo kädet vyötärölleen ja tunsi kuumuuden valuvan pitkin selkärankaa.

— Sanna, onko meillä sokeria? — Mika huusi vilkaisematta taakseen.

— Kaapissa — hän vastasi nousten sohvalta. Hänen äänensä oli hieman käheä, ja hän huomasi sen itsekin. — Minä haen.

Hän käveli heidän ohitseen ja tunsi katseiden liukuvan pitkin vartaloaan. Mekko oli lyhyt, ja hän kumartui kaapille hieman pidempään kuin oli tarpeen, tietäen Jeren katsovan. Kun hän kääntyi sokeripussi kädessään, miehen katse oli yhä hänessä. Mika oli jo palannut koneensa ääreen.

— Ole hyvä — Sanna sanoi ja antoi kätensä viipyä hetken liian kauan. Heidän sormensa koskettivat, ja sähkö kulki hänen kehonsa läpi. Jere virnisti röyhkeästi.

— Kiitos, Sanna. Olet tänään tulikuuma — hän sanoi hiljaa. Mika ei näyttänyt kuulevan, mutta Sanna punastui. Hän tiesi, ettei se ollut pelkkä kohteliaisuus.

— Äh, lopeta — hän vastasi kevyesti ivaten, vaikka sisällä kaikki kiehui kiihkosta. Hän halusi miehen jäävän. Halusi nähdä, miten pitkälle tämä voisi mennä.

— Otatko oluen meidän kanssa? — hän kysyi äkkiä, yllättäen itsensäkin rohkeudellaan. Mika nosti katseensa, kurtisti hieman kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.

Jeren hymy leveni.

— Miksei. Jos en ole tiellä.

— Et ole — Mika mutisi, mutta hänen äänessään oli jotain outoa. Sanna tunsi sen sävyn — se tuli esiin, kun mies aavisti jotain mutta ei halunnut näyttää sitä.

He istuivat sohvalle: Jere oluttölkki kädessään, Sanna hänen vieressään, Mika vastapäätä nojatuolissa. Keskustelu pyöri mitättömissä asioissa — kuumuudessa, autoissa, naapureissa — mutta Sanna tunsi ilman heidän välillään kuumenevan. Jere istui liian lähellä, hänen polvensa hipaisi “vahingossa” Sannan reittä. Hän ei siirtynyt pois. Mika katseli heitä, ja hänen silmissään välähti jotain uutta — ei pelkkää ärtymystä, vaan outo sekoitus uteliaisuutta ja jännitettä.

— Mika, haittaako jos tanssin vaimosi kanssa? — Jere sanoi, kun kaiuttimista alkoi soida hidas kappale. Sanna jähmettyi, sydän hakkasi. Se oli haaste. Hän katsoi Mikan puoleen odottaen kieltoa, mutta tämä kohautti vain olkapäitään.

— Anna mennä — hän sanoi, ja hänen äänessään oli jotain, mitä Sanna ei ollut koskaan kuullut. Ikään kuin hänkin olisi halunnut nähdä, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Jere nousi ja ojensi kätensä. Sanna nousi, polvet tärisivät. He alkoivat liikkua hitaasti musiikin tahdissa, miehen käsi asettui hänen vyötärölleen, hieman liian alas. Hän tunsi miehen kehon lämmön, partaveden tuoksun sekoittuneena johonkin terävään ja miehekkääseen. Mika katsoi herkeämättä, ja yhtäkkiä Sanna ymmärsi: mies ei vain sietänyt sitä. Hän piti siitä.

— Olet kaunis, Sanna — Jere kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei Mika kuullut. — Olen halunnut sanoa sen pitkään.

Hän ei vastannut, painautui vain lähemmäs. Hänen kehonsa liikkui itsestään, mieli oli tyhjä. Hän tunsi miehen käden liukuvan alemmas reidelle eikä estänyt sitä. Mika katseli yhä, katse raskaampi nyt, melkein ahnas.

— Mika, kaikki hyvin? — Jere kysyi päästämättä häntä irti. — Haittaako jos tutustun vaimoosi vähän paremmin?

Sanna jähmettyi odottaen räjähdystä. Mutta Mika vain nielaisi ja sanoi hiljaa, mutta lujasti:

— Tee mitä haluat.

Se oli käännekohta.

Jere veti hänet kiinni itseensä ja suuteli häntä — kovaa, ahnaasti, suoraan Mikan edessä. Sanna vastasi ajattelematta, kädet miehen niskan ympärillä, vartalo tätä vasten. Hän tunsi tämän kovan kalun farkkujen läpi, ja se sai hänet vain entistä kuumemmaksi.

— Sanna, oletko varma? — Mika kysyi, mutta hänen äänessään ei ollut vastustusta. Vain outo, melkein kivulias pyyntö.

— Olen — hän hengitti suudelmaa katkaisematta. — Haluan tätä.

Jere vetäytyi hieman taaksepäin ja katsoi Mikaa pilkallisesti hymyillen.

— No, Mika — katsotko kun panen vaimoasi?

Mika ei vastannut, puristi vain nyrkkinsä. Mutta hän ei noussut. Ei lähtenyt. Hän jäi paikoilleen, ja Sanna ymmärsi: hän halusi sitä yhtä paljon kuin tämäkin.

Jere työnsi hänet sohvalle. Mekko nousi ylös. Alushousut olivat jo märät, eikä hän yrittänyt peittää sitä. Jere veti ne pois yhdellä liikkeellä ja paljasti hänen pillunsa. Hän liu’utti sormensa sen yli, ja Sanna voihkaisi ääneen. Mika katsoi, hengitys raskaana, silmät kiiltävinä.

— Onpa sulla mehukas vaimo — Jere sanoi avatessaan farkkunsa. Hänen kalunsa ponnahti esiin — iso, paksu, suonet turvonneina. Sanna nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.

— Haluatko sitä, vai?

Hän nyökkäsi, kykenemättä puhumaan. Jere veti hänet lähemmäs, ja hän otti tämän suuhunsa, imi ahnaasti, hitaasti, nautiskellen siitä, miten se täytti hänen suunsa. Mika katseli, käsi painui hänen haarojensa väliin kuin itsestään.

— Pane sitä — Mika sanoi yhtäkkiä ääni väristen.

Jere nauroi.

— Mielelläni.

Hän käänsi Sannan ympäri sohvalle. Nainen nousi kontilleen, levitti jalkansa, märkänä ja valmiina. Jere työnsi sisään yhdellä kovalla työnnöllä, ja Sanna huusi nautinnosta. Hän pani tätä kovaa ja syvälle, kädet tämän lanteilla, samalla kun Sanna voihki estotta. Mika katsoi, kasvoillaan kivun ja kiihkon sekoitus — ja se kiihotti Sannaa vielä enemmän.

— Katso miten panen sitä — Jere murisi kiihdyttäen tahtia. — Se valuu kuin huora.

Orgasmi nousi aaltona. Sanna huusi, puristi sohvaa, kunnes Jere laukesi ja täytti hänet siemennesteellään. Hän vetäytyi ulos hengästyneenä, ja Sanna lysähti sohvalle vapisten. Sperma valui pitkin hänen reisiään, ja hän katsoi Mikaa.

— Tule tänne — hän sanoi hiljaa. Mika tuli lähemmäs kuin transsissa. — Nuole minut.

Hän epäröi vain sekunnin, laskeutui sitten polvilleen ja painoi huulensa hänen pilluaan vasten, nuollen Jeren sperman siitä. Sanna voihkaisi taas, keho yhä täristen. Jere katsoi virnistäen, ja Mika näytti menettävän kaiken kontrollin.

Kun kaikki oli ohi, tuli hiljaista. Jere lähti ja heitti olkansa yli:

— Soita jos tarvitset jotain.

Sanna ja Mika jäivät kahden ja katsoivat toisiaan. Sanna odotti, että mies sanoisi jotain, mutta tämä vain veti hänet tiukkaan halaukseen kuin peläten menettävänsä hänet.

— Se oli… — hän aloitti, mutta vaikeni.

— Uskomaton? — Sanna kysyi katsoen häntä silmiin.

— Niin — hän hengitti. — Epätodellista.

He eivät tienneet, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta molemmat tunsivat, ettei mikään heidän elämässään olisi enää entisellään.